Eikö tämä jo riitä?

Ja eihän tuossa tietenkään voinut olla kaikki, vielä samaisena vuonna lokakuussa 2018 rutiininomaisessa luomen poistosta oikean puolen pakarastani löytyi melanooma, joka tietenkin piti sisällään mutaation, jolla on helposti leviävä muoto. Siitä alkoi episodi, joka jatkuu yhä. Vakuutuksieni ansiosta pääsin pikaisesti Docratekselle, jossa minut leikattiin. Hyvin pian leikkauksen jälkeen siirryin kunnalliselle puolelle ja pääsin tuon mutaation ansiosta HUS:n syöpäsairaalan tutkimusosaston potilaaksi. Sain tuolloin jotain pilleri muotoista kokeilussa olevaa lääkettä, mutta jo 3 kuukauden jälkeen lääke jouduttiin lopettamaan saatuani munuaisveritulppia. Sairaus oli tuolloin kuitenkin näkymättömissä, joten päädyttiin ratkaisuun, jossa tilannettani kontrolloitiin 3kk välein kuvin.

Kaikki olikin hetken aikaa hyvin, kun kuvat toisensa jälkeen antoivat hyviä uutisia. Niinpä päätin toteuttaa suuren unelmani omasta hallista yritykselleni, joka oli suunnitteilla jo ennen tietoa melanoomastani. Se kuitenkin hautautui hetkeksi sattuneista syistä. Halli valmistui vuonna 2020 maaliskuun alkuun juuri ennen Uudenmaan korona sulkua. Tavoitteet, jotka tuolloin olin yritykselleni asettanut painuivat samassa aallossa romukoppaan ja alkoi taistelu konkurssia vastaan. Selvisimme tuosta vain ja ainoastaan silloisen Business Finlandilta saadun avustuksen voimin. Tästäkin tarinani osasta voisin pitää tunnin luennon alkaen siitä miten persaukinen ukko voi saada miljoonan velkaa pelkällä päättäväisyydellä ja kuinka todellisuudessa konkurssilta vältyttiin.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, niin huhtikuussa 2020 sain samaisella viikolla kuulla tulevani toistamiseen isäksi ja että melanoomani oli uusiutunut. Tästä alkoi aika, josta en muista tuon taivaallista. Menin aivan sumussa. En osannut iloita enkä muistaakseni pelätä. Kaikki oli vain yhtä perkeleen sekasortoa. Juhannuksen 2020 jälkeisenä tiistaina tipahdin noin klo 10 suorilta jaloilta myymälämme lattialle ja aloin itkemään. Korttitalo oli vihdoin sortunut. Näin jälkikäteen ymmärrettynä sain järkyttävän kokoisen paniikkikohtauksen. Hädin tuskin sain ajettua itkulta ja ahdistukselta kotiin. Päällimmäinen muistikuvani on, että kuolen ja jos en kuole niin tapan itseni. Tuska ja ahdistus oli niin valtava. Onneksi oma uteliaisuus siitä, että miksi tervejärkinen mies voi kuin katkaisijasta painaen vaipua itsetuhoiseksi sai minut tuolloin hakemaan apua. Heinäkuun lopulla 2020 minulla todettiin vakava masennus ja ahdistus. Tuota diagnoosia oli tuolloin todella vaikea hyväksyä. Päässä liikkui vain ajatus, että enhän minä millään voi olla mieleltäni sairastunut. Olinhan kuitenkin omasta mielestäni aivan täysi järkinen.

Psykiatrin lähetteellä aloitin syyskuussa 2020 Kouvolan mielenterveys ja päihdeklinikalla 3 kuukautta kestävän tutkimus periodin, jonka aikana todennettiin, olisinko soveltuva aloittamaan kelan hyväksymän kuntoutuspsykoterapian. Tuota ajanjaksoa kuvailen tässä tarinassa yhdellä sanalla paska. Tuosta kolmesta kuukaudesta riittäisi taas kerrottavaa tunniksi ja nimenomaan siitä näkökulmasta kuinka huonolla tolalla meidän yhteiskuntamme asiat tuolla sektorilla oikeasti on. Minut piti hengissä tuon ajanjakson vain poikani, tukiverkostoni ja ottamani vakuutus, jonka turvin pääsin aloittamaan psykoterapian jo ennen virallista päätöstä kuntoutustuen saajaksi.

Itse päätös kuntoutustuesta tuli pitkän odottamisen jälkeen maaliskuun lopulla 2021 eli 9 kuukautta sen jälkeen, kun maailmani oli romahtanut totaalisesti. Tuona aikana ilman omaa vakuutusturvaani ainoa hoitomuoto oli työntää pää täyteen lääkkeitä ja viedä minut vieläkin huonompaan henkiseen tilaan. Tai näin koen sen vielä tänä päivänäkin. Maaliskuun alussa 2021 olin tullut siihen ratkaisuun, että minun on pakko kaupata yritykseni ja keskittyä vain oman mielenterveyteni kohentamiseen sekä jättää kaikki voimavarani aloitettuihin melanooma hoitoihini. Onnekseni ostaja löytyi omasta henkilökunnastani ja prosessi saatiin nopeasti ja kivuttomasti maaliin jo saman kuun viimeisenä päivänä. Samana vuonna 2021 päätimme perheeni kanssa vielä muuttaa takaisin synnyinseudulle Lappeenrantaan, jotta tukiverkostomme olisi lähempänä. Koin, että muutto uusiin vanhoihin ympäristöihin toisi minulle helpotusta ja etenkin helpottaisi puolisoni taakkaa poikien hoitamisen suhteen. Olin totaalisen väärässä. Taakka lapsista kyllä helpottui, mutta oma oloni ei niinkään.

Vieläkö löytyy voimia?

Vuosi 2022 oli ensimmäinen kokonainen vuosi Lappeenrannassa sitten vuoden 1997 jälkeen. Olin siis ehtinyt elämään jo yli puolet elämästäni toisaalla. Kipuilu mielenterveyteni kanssa jatkui jatkumistaan ja melanoomaan suhteen mitään mikä olisi helpottanut oloani ei ollut näköpiirissä. Tuntui hetken siltä, että toivo ja usko toipumisesta poisti läsnäolollaan. Vaikka jo tuossa kohtaa olin käsitellyt paljon asioita, jotka olivat korttitalon romahduttaneet, en silti saanut negatiivisia ajatuksia pois karkotetuksi. Kauhea kuoleman pelko, pelko tulevaisuudesta, pelko näkisinkö koskaan poikieni kasvavan edes teini-ikäisiksi ja ahdistus siitä, että ikuinen suorittaja oli tilanteessa missä ei ollut tekemistä, eikä juurikaan unelmia. Välillä tuntui kuin olisin ollut vielä syvemmällä montussa johon heinäkuussa 2020 tipuin. Muistan kysyneeni terapeutiltani tuona vuonna, enkö koskaan saavuta pohjaa. Hänen vastauksensa kaikuu vieläkin korvissa, kyllä sinä huomaat, kun pohja tulee vastaan. Juuri siinä hetkessä se ei oikein lohduttanut. Olin toivonut salaa hiljaa mielessäni, että tuo pohja olisi jo nähty. Vaan ei ollut vielä tuolloin.

Elokuussa 2022 olimme tulleet siihen pisteeseen, että hoitoni melanooman suhteen ei ollut tuonut toivottua tulosta. Hoito oli kyllä hidastanut taudin etenemistä, mutta ei ollut saanut sitä kuriin. Tuolloin hoitava lääkärini ehdotti minulle lääkettä, jota olimme jo kertaalleen sen ollessa tutkimus vaiheessa kokeilleet huonoin tuloksin. Silloin emme päässeet vaikuttamaan otettavan kerta annoksen määrään, vaan sen määräsi tutkimus. Sain lääkkeestä 3 kuukauden jälkeen munuaisveritulppia kuten mainitsin jo aikaisemmin tarinassani. Nyt siis määrän sai päättää lääkäri itse. Epätoivoisena sanoin kyllä, kuten olen koko sairauteni aikana tavannut sanoa aina, kun minulle jotain on ehdotettu. Olen siis aina luottanut asian suhteen ammattilaisiin. Mainittakoon tähän väliin, etten vielä tähän päivään ole koskaan googlettanut sanaa melanooma tai yhtäkään lääkeainetta, jota minulle on annettu. Sen puolen on varmasti hoitanut kaikki läheiseni, vaikka hekään eivät ole siitä minulle erikseen maininneet. Lääke on nyt kuitenkin tehonnut ilman sen suurempia haittavaikutuksia ja se on tuonut elämääni takaisin toivon ja uskon paremmasta. Kuitenkin tiedostan sairauteni luonteen ja yritän nauttia päivästä kerrallaan.

Kohti pintaa

Vuosi 2023 oli täynnä muutosta. Huomasin alkuvuodesta käyneeni omalla pohjallani ja pikkuhiljaa olo on alkanut paranemaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin jo edellisen vuoden aikana alkanut miettimään ja unelmoimaan tekeväni joskus töitä mielenterveys- ja hyvinvointialalla. Onhan tämä oma kokemukseni masennuksesta, ahdistuksesta ja kuoleman pelosta yli pääsemiseen aika hyvä CV. Tosin en väitä vieläkään olevani kaiken kanssa sujut, mutta väitän hallitsevani tunne elämääni päivä päivältä paremmin. Olen myös oppinut sen tosiasian, että itse emme määrää siitä, milloin aikamme tällä planeetalla tulee määränpäähän. Sen ymmärtäminen on auttanut minua taas haaveilemaan tulevaisuudesta, jolle en ollut antanut tilaa käytännössä moneen vuoteen.

Unelmistani alkoi muodostua realismia 2023 vuoden huhtikuussa, kun pääsin opiskelemaan lyhytterapiaa Integrum nimiseen oppilaitokseen. Tosin ennen hakemuksen sisään laittamista olin käynyt vakava luonteisia keskusteluja aiheesta useamman kerran oman terapeuttini kanssa. Hänen rohkaisemana ja kannustamana sekä pitkällisen oman harkinnan jälkeen rohkenin päätöksen vasta tehdä. Yrittäjätaustaisena päätin samalla perustaa firman, joka sai nimekseen Keltanenmieli Oy. Empaattisena ihmisenä halu auttaa ja kertoa kokemuksistani sai minut myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen, johon myös tulin valituksi 2023 vuoden elokuussa. Molemmat koulutukset alkoivat saman vuoden lokakuussa ja olen nauttinut suuresti molemmista. Oloni ainakin vielä on, että olen löytänyt kutsumukseni.

Kaikella oli hintansa

Mitä tämä kaikki jäi lopulta tässä vaiheessa maksamaan? Omien sairastelujeni yhteydessä unohdin olla puoliso ja menetin vaimoni. En tosin siitä soimaa liikaa itseäni sillä olinhan todella sairas pitkään. Kipuiluni poltti vaimoni loppuun ja ymmärsin sen vasta liian myöhään. On helppo olla asioista aina jälkiviisas. En mahda itselleni mitään, mutta juuri nyt on katkera, pettynyt ja surullinen olo. Sen kuitenkin sallin itselleni, sillä jos en näin tuntisi olisinko mielestäni menettänyt mitään? Ja eikös se sanonta kuulu, että jos jotain rakastaa on hänestä osattava myös luopua. Tosin nyt nuo sanat ovat vain helinää, mutta uskon kaikella olevan tarkoituksensa kuten oli sairastumisillani. Jouduin tutustumaan todella itseeni ja se matka on yhä pahasti kesken. Ja älkää nyt saako väärää kuvaa vaimostani, jos tämän joku sattuu lukemaan. Ei vierelläni olisi kukaan jaksanut olla, sillä unohdin ensinnäkin elää, välittää, huomioida ja ennen kaikkea rakastaa.

En nyt millään saa luotua tarinaani tässä vaiheessa onnellista loppua, mutta uskon sen kyllä päivittyvän ajan kanssa. Olen aina suorastaan vihannut kirjoittamista kuten jo mainitsinkin, mutta tämä prosessi on ollut terapeuttisinta mitä hetkeen on tapahtunut. Pelkäsin kirjoittamista enkä tajunnut mitä se voisikaan saada aikaan. Olen pystynyt kirjoittamaan tätä aina maksimissaan 15 minuuttia kerralla, väliin on aina pitänyt hiukan itkeä ja keräillä ajatuksia kasaan. Se miksi olen itkenyt ei liity haavojen uudelleen aukaisemiseen vaan käsitykseen matkasta, jonka olen saanut ja joutunut kulkemaan. Lisäksi olen koko ajan tiennyt mihin sanoihin tulen tällä erää tarinani päättämään.

Sisimmässä kiitollisuus 

Nyt sitten vihdoin niihin sanoihin, joita olen jo useamman päivän mielessäni pyörittänyt. Tahdon tässä vaiheessa kiittää poikiani olemassaolostaan. Vain heidän ansiostansa olen nyt tarinaani kertomassa. Toivon todella, että olen elossa ja saan itse heille kertoa tämän, kunhan heidän ymmärryksensä sen sallii. Iso kiitos kuuluu myös äidilleni, joka on jaksanut kuunnella lähes päivittäin vuodatustani. En tiedä olenko sitä koskaan sanonut, mutta rakastan sinua!

Haluan myös sanoa kiitokseni entiselle vaimolleni, olit tukeni ja turvani silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Toivon pelkkää hyvää sinulle jatkossa ja pidetäänhän hyvää huolta pojistamme. Lisäksi haluan kiittää HUS:n tutkimusyksikön hoitajia, jotka kärsivällisesti ja ammattitaidolla pitivät minut järjissäni (pitävät yhä) sekä kartalla, milloin mitäkin tapahtuu. Se tunne, kun tulet lääkäriltä etkä ole ymmärtänyt mitään mitä sinulle juuri sanottiin pelkosi vuoksi, tarvitsi lähes aina tulkin.

Tahdon myös sanoa suuret kiitokset terapeutilleni Minna Korhonen-Sommarberg! Jaksoit kärsivällisesti auttaa minua ymmärtämään, ettei vika ole minussa, vaan tavassa kohdata tunteitani. Ihailen suuresti ammattitaitoasi ja toivon voivani jatkaa sinulta saamaani opastusta ja oppia mahdollisille omille asiakkailleni. Tiivis terapia suhteemme tuli päätökseen vuoden 2023 loppuun, mutta toivon sen jatkuvan omien resurssieni ja tarpeeni mukaan. Ja pieni pyyntö loppuun, toivoisin sinun toimivan mentorinani oman opintopolun ajan, kunhan löydän oman tapani tehdä tätä työtä.